maanantai 27. tammikuuta 2014

Viimeinen kirjoitus - hyvästi rakas ystävä

Blogi on ollut hiljaa jo pitkän aikaa ja hiljainen on kotikin, taas. Salaman ei pitänyt iskeä kahta kertaa samaan paikkaan, mutta niin vain iski, pahimmalla mahdollisella tavalla. Alle vuosi on edellisestä menetyksestä ja nyt menetin taas. Perheenjäsenen, ystävän, harrastuskaverin, lenkkeilyseuralaisen.

Lokakuussa Arvo alkoi saada epileptisiä kohtauksia. Epilepsialääkitys aloitettiin lähes heti, koska kohtaukset alkoivat yleistyä. Yritettiin elää normaalia nuoren koiran elämää, humputella ja harrastaa, nähdä ystäviä ja höpöillä kotona. Kohtauksia tuli lääkityksestä ja sen säätämisestä huolimatta. Kohtaukset tulivat aina kiihdyttävien asioiden, treenien, koulutusten, kaverilenkkien, vierailujen tai vierailijoiden jälkeen. Lopulta elämää jouduttiin rajoittamaan. Ei ystäviä ja treenejä samana päivänä, ei vieraita tai muutakaan kiihdyttävää niinä päivinä kun on tehty jotain muuta. Periaatteeksi otettiin siis yksi kiihdyttävä asia per päivä.

Hetken jo luulin että se toimi, uskallettiin taas elää. Kunnes tuli taas lisää kohtauksia. Ja lisää kohtauksia. Lopulta 22.-23.12. välisenä yönä Arvo sai ryppäittäin yhteensä 7 kohtausta eikä koskaan toipunut niistä. Lääkärin tuomio oli, että vaikka lääkitystä olisi edelleen nostettu, olisi Arvo elänyt maksimissaan 2-3 vuotta. Ja se elämä olisi tarkoittanut täydellisen rauhallista olemista, harrastukset ja kaverileikit olisi jouduttu jättämään kokonaan pois. Elämä ei ollut reilu pienelle pojalle, mutta minä päätin olla, siispä 23.12.2013 päästin Arvon pois.

En ole koskaan ollut niin väsynyt ja rikki kuin Arvon menetyksen jälkeen. Sairaan koiran kanssa eläminen on äärimmäisen stressaavaa ja uuvuttavaa. Lisäksi se toi pintaan kaikki Lunan menetykseen liittyvät tunteet, olihan siitä alle vuosi aikaa.

Kuolemalla on jännä tapa paljastaa ihmisten todelliset luonteet. Jotkut kääntävät surevalle selkänsä, jopa syyttävät surevaa kuolemasta, toiset eivät vaan välitä tai osaa suhtautua asiaan mitenkään, jotkut tukevat ventovierastakin. Sitten on se pieni ryhmä niitä aitoja ystäviä, jotka pysyvät vierellä, jaksavat aina kuunnella, tukea, neuvoa ja auttaa, pyyteettömästi. Minä olen todella onnellinen tyttö, kun olen saanut elämääni muutaman tällaisen tosiystävän. Ilman teitä en olisi selvinnyt tästä pyörityksestä, asioiden selvittämisestä ja pulmien ratkaisuista, kaiken järkytyksen keskellä suremisesta ja eteenpäin elämisestä vastoinkäymisten keskellä. Teiltä olen saanut enemmän tukea kuin olisin ikinä uskaltanut odottaa ja enemmän apua kuin olisin ikinä ilennyt pyytää. Kiitos kun olette olemassa, olette aarteita. Olen saanut tukea ja ymmärrystä myös yllättäviltä tahoilta, kasvattajilta, koiraharrastajilta, kelpieihmisiltä kauempaakin, iso kiitos heillekin.  

Minulla on edelleen valtava ikävä sitä maailman rakastettavinta poikaa, joka oli aina iloinen, viimeiseen hengenvetoonsa asti. En vieläkään pysty katsomaan Arvon kuvia tai kirjoittamaan Arvosta itkemättä, mutta onneksi sekin päivä vielä tulee kun muistot kultaantuvat ja jäljelle jää vain kaikki kaunis. Hyvästi rakas ystävä, sinua ei unohdeta koskaan.   

Entä mitä tapahtuu nyt? Kuten elämällä on tapana, se jatkuu. Tämä blogi tulee tämän postauksen myötä tiensä päähän eikä enää päivity, mutta toisaalla uusi elämä on saanut alkunsa ja jatkaa saagaa täällä. Toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleeksi edelleen seuraamaan matkaamme elämän laineilla ja karikoilla.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Termiviidakossa tarpoen

Viikonloppu hurahti kuunteluoppilaana agilityleirillä Villa Taivaannastassa jossa kouluttajina hääräsivät Katja Ojansivu ja Elina Jänesniemi. Ihan pelkästään ei tarvinnut jalkojaan lepuuttaa ja katsella kun nurmella kirmaa tämän hetken huippukoirakoita, vaan saatiin mekin treenata. Leireilemässä oli kaikkiaan neljä Kauheen katraan pentua, joten saatiin jokaiselle päivälle privaatit pentutreenit, sekä lauantaina vielä kaikille ohjaajille Heini Lukkarisen vetämät fysiikkatreenit, melko luksusta. Viikonloppu oli huisin hauska, ihmiset mielettömän kivoja, koirat taitavia ja herkkuja riitti jokaiselle päivälle.

Kotiin palattua infoähky oli melkoinen, enkä rehellisesti sanottuna muista enää treeneistä puoliakaan. Mitenkään en voi sisäistää kaikkea sitä tietoa mitä kuulin ja näin, mutta toivon että osa siitä jäi takaraivoon ja voin kaivella sieltä tiedon murusia vuoden mittaan.

Jo tuolla leirillä ollessani tuntui että välillä vastassa oli kielimuuri kun kuuntelin rataan tutustumisessa koiran ohjaajien mietteitä tulevista kuvioista. Parhaiten tilannetta kuvaa, kun kuulin ohjauksen nimeltä kabai-sokkari. Samassa aurinkolaseistani kuului "kräk" ja niiden toinen linssi tipahti nurmikolle. Niin, se oli liikaa sekä aurinkolaseilleni, että minun tajunnalleni. En vieläkään tiedä mitä kabai-sokkarissa tehdään, eikä minun ehkä vielä tänä vuonna tarvitsekaan. Leirillä mieleen hiipi myös epätoivoinen ajatus että kai sitä pitäisi itsekin jossain vaiheessa osata viedä koiraa radalla ja osata ohjata sitä esteviidakossa oikeaa reittiä, tällä hetkellä tuo ajatus vaan tuntuu niin kaukaiselta ja epärealistiselta haaveelta.

Tänään sitten törmäsin ensimmäistä kertaa eläessäni termiin flatwork. Asiaa tarkemmin tutkittuani minua alkoi hävettää, koska kai tällainen termi pitäisi tietää, mutta samalla maailmassa valkeni taas yksi asia lisää. Ymmärtääkseni flatwork tarkoittaa agilityyn valmentavaa ja ennakoivaa opetusta. Opetetaan siis koiralle ohjaajan liikkeiden ja ohjauksen lukemista, palkkausta, nopeita lähtöjä ym. tarpeellista, ilman esteitä. Yhdessä tietopaketissa luki suurin piirtein näin "Ellet opeta koirallesi flatworkia ennen esteopetuksen aloittamista, on se sama kuin yrittäisit ohjata liikkuvaa autoa ilman rattia ja polkimia". Vihdoin joku puki sen sanoiksi, juuri tältä minusta on tuntunut viimeiset kuukaudet. Nyt tiedän että olen lähtenyt tähän lajiin kuin soitellen sotaan, ilman mitään pohjatietoa eikä varsin puhettakaan flatworkista, todella fiksua.

On todella haastavaa tuntea onnistumisen tunteita silloin kun en saa koiraa menemään edes kolmea estettä vaikka kuinka yritän, enkä tiedä mistä se johtuu. En vaan osaa ja asiaa pahentaa se että silloin koirakaan ei voi onnistua kun minä ohjaan sitä ihan minne sattuu. En tiedä yhtään kuinka koiran pitäisi reagoida minun liikkeisiin, en ymmärrä yhtään missä kohtaa esteiden välissä minun tulee sijaita, että koira pystyy minua lukemaan, enkä ennen tuota viikonlopun leiriä edes tiennyt että koiraa ei ohjata käsillä vaan kaikella muulla kropalla. Miten ihminen voikaan olla näin tollo.

Tuntuu kuin koiraharrastukseni yllä leijuisi tumma pilvi enkä saa puhallettua sitä pois.

lauantai 17. elokuuta 2013

Selkien synkissä metsissä

Ei ne oikeasti mitään synkkiä ole, ryteikköisiä kylläkin. Käytiin siis hakuilemassa perjantai illan ratoksi. Ensimmäistä kertaa porukkaa oli niin paljon että saatiin Arvolle kolme maalimiestä, huippua! Ensimmäinen oli aika lähellä valmiina piilossa. Ei kylläkään niin piilossa etteikö kelpin erehtymätön nokka olisi sitä välittömästi paikantanut, tämä oli pala kakkua Arvolle. Toinen ukko olikin jo kauempana, haasteellisesti rinteen takana. Tämä otettiin äänellä ja voi jehna millä vauhdilla tuo eläin rytyytti ukolle. Kolmannella pistolla haettiin pituutta hakumatkaan, joten katseltiin keskilinjalta kun pakeneva ukko rytyytti piiloon lähes alueen takarajalle. Tämä oli myös helppo ja vauhti ihan järkyttävän kova. Mahtava treeni jälleen kerran!

Täksi aamuksi oli sovittu jo perinteeksi muodostuneet treffit Tiian ja Ruffen kanssa agilityn ja lenkkeilyn  merkeissä. Tehtiin vauhdikas takaaleikkaustreeni jota tahkottiin jo tiistain penturyhmässä. On vähän hankalaa kun koira on kuin raketti, mutta toisaalta Arvo irtoaa niin hyvin että se auttaa ehdottoman paljon. Lisäksi  auttaisi paljon jos oppisin avaamaan suuni ja antaisin koiralle suullisia ohjeita juostessani, vieläpä ajoissa. Miten sitä onkaan tällainen juntti joka ei osaa juosta ja puhua yhtä aikaa, huoh.

Arvolla on nyt parilla treenikerralla ilmennyt haukkumista silloin kun se turhautuu ja tähän asti en ole siihen juurikaan reagoinut. Nyt sitten kielsin haukkumasta mutta tajusin treenin jälkeen että se ei ollut paras mahdollinen ratkaisu koska koira oli kuitenkin samalla suorittamassa esteitä. Eihän se reppana tiedä mistä kielletään. Täytyykin seuraavaksi kokeilla yli-iloista lähestymistapaa, josko sillä tavalla pentu unohtaisi turhautumisensa.

torstai 15. elokuuta 2013

Oravannahkoilla tienaamassa

Tänään pyörähti iso pyörä teinikelpin päässä kun pikkupojalle valkeni vaihtotalouden käsite. Arvohan ei ole koskaan ollut kova poika tuomaan minulle tavaroita vaikka olen siihen koittanut kannustaa, mieluummin pitää kaiken itsellään. Niinpä töiden jälkeen syömään ryhtyessäni sain idean jättää eteisen ovi auki. Oven takana on Arvon maastovehkeet jotka sisältävät kassillisen esineruututavaroita. Eipä aikaakaan kun tekemistä vailla oleva tutkimusmatkailija etsiytyi eteiseen ja kaiveli yhden tavaroista suuhunsa. Olipa vielä pienellä pojalla niinkin tylsää että tuli ihan minulle esittelemään huimaa löydöstään. Kiitin hienosta tavarasta suureleisesti ja vaihdoin sen huippupalkkaan jotka olin varannut pöydälle valmiiksi.

Hieman pöllämystyneenä ja intoa täynnä Arvo etsiytyi uudelleen eteiseen ja eikös sieltä taas touhotettu suu täynnä. Kiitin tavarasta jo etukäteen ettei vain innostus menisi järjen ohi ja yksin tavaralla leikkiminen alkaisi tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Tavara tuli käteen asti ja siitähän sai jälleen kerran mahtipontisen palkkion.

Tässä vaiheessa lamppu syttyi korvien välissä ihan todella ja hetken päästä tuo Kauheen katraan kovaäänisin kolli retuutti koko esineruutukassin eteeni, reuhtoi kaikki esineet kassista pitkin lattiaa ja tuijotti minua silmät palaen "TÄSSÄ!". Ihan tuosta esityksestä ei vielä palkkaa herunut mutta niinpä vain jokainen esine löysi tiensä käteeni, ilman erillistä pyyntöä! Siis mitä ihmettä on tapahtunut?! Tämän kanssa on tahkottu niin maan kamalasti, mutta näin lähelläkö se ratkaisu taas oli. En se minäkään ole ihan välkyimmästä päästä, olisinhan tuon oven voinut jättää auki jo pari kuukautta sitten. Tosin nyt ei voi sanoa että koirankoulutus olisi vaikeaa, ovi auki vaan, soppalautanen nenän eteen ja koira toimii kuin unelma.

Koulutuksesta puheen ollen, tokoa ei olla tehty oikein koko kesänä. Tänään sitten tehtiin sitäkin, oli niin kivaa että voisi tehdä toisenkin kerran tässä kuussa, heh.

lauantai 10. elokuuta 2013

Kun on huono ohjaaja hyvällä koiralla

Lauantaille olin laittanut Arvon kalenteriin tuplabuukkauksen vahingossa. Hieman mietitytti, että miten teini jaksaa tehdä kahdet aksat samana päivänä mutta huoli oli turha. Aamulla käytiin hallilla Tiian ja Ruffen kanssa. Tein Arvolle täysin samanlaisen treenin kuin tiistain pentuagilityssa, meni ihan ok. Treenin jälkeen lähdettiin vielä perinteisesti kunnon lenkille. Voi että on mukava katsoa poikien menoa, niistä on tullut ihan parhaita ystäviä ja leikit menee yksiin täydellisesti.

Illalla, kunnon päiväunien jälkeen, ajeltiin uudelleen hallille. Tällä kertaa seurana oli kolme Kauheeta, siis Arvon veli ja kaksi siskoa. Tehtiin kolme settiä jotka sisälsivät irtoamista ja ohjausta. Sössin yksinkertaisen ohjausharjoituksen ihan täysin. Koira olisi kyllä osannut ja tehnyt mutta eihän siitä mitään tule kun tällainen poropeukalo, kahden vasemman jalan omistaja seisoo edessä. Jäi aika paska maku suuhun treenistä, mutta eihän se auta kuin treenata jatkossa kovempaa ja enemmän. Irtoamiset meni hyvin, niissä kun koiran ei tarvitse kärsiä minun huonoudesta, vaan voi painatella huoletta monen metrin päässä.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Meist on tullu metsäläisii

Tiistain pentuagilityssa oltiin omatoimitreeni- teemalla ohjaajamme ollessa reissussa. Päätettiin pitää tekniikkakerta. Ensimmäiseen settiin puomin kontaktia. Tein samalla tavalla kuin viime viikolla ja se alkoi tuottaa toivottua tulosta. Pennun pylly pysyy suorassa ja takajalat ei lipsu kontaktilta, tästä on hyvä jatkaa vahvistamista.

Toisessa setissä halusin tehdä kujia. En oikein valmistellut itseäni tähän harjoitukseen enkä sen kummemmin ajatellut kriteeriä Arvolle, joten tämä meni vähän läpijuoksutukseksi, mitään uutta ei siis opittu mutta vauhti on kova, sehän on pääasia tässä vaiheessa harjoittelua. Huomion arvoinen asia on myös se, että Arvo juoksee aina, ihan aina ensimmäisen kerran kujien vieressä, vasta toisella toistolla painuu kujien sisällä kun ei palkkaa herunut muuten. Tässä täytyy itse skarpata ja viedä koira niin lähelle keppejä ettei tuo tapa pääse vahvistumaan.

Kolmas setti harjoiteltiin pimeitä putkikulmia. Näissä luotan Arvoon kuin kallioon, tuo poika ei jätä menemättä putkeen jos sellainen mahdollisuus siintää edessä. Hyvin haki nytkin, on se etevä. Viimeisenä toistona otettiin vauhtilopetus suoralla putkella. Lähetin Arvon putkeen niin kaukaa kuin mahdollista. Pentu lähti kuin tykinsuusta mutta hauskasti kääntyi minua kohti juuri ennen putkea ihan kuin katsoakseen että tulenko varmasti perässä, muttei kyllä hidastanut juurikaan vauhtiaan. Putken päässä oli suorapalkkana lelu, seuraavalla kerralla laitan namikipon ja voin melkein vannoa ettei katsele taakseen.

Tänään käytiin jo toista kertaa saman viikon aikana hakuilemassa. Kokoonpanossa tällä kertaa mukana Susu sekä uusina tuttavuuksina corgipojat Eetu ja Unto. Sirkulla oli Arvon pään menoksi hyvä treeni mielessään ja se toteutettiinkin. Kaksi ukkoa läksi yhtä aikaa näkölähtönä eri puolille keskilinjaa ja tarpoivat ihan etukulmiin asti. Arvo katseli tärkeänä ja tarkkaavaisena maalimiesten perään. Kun ukot olivat asettuneet piiloihinsa, kävin kävelemässä Arvon kanssa pienen lenkin keskilinjaa pitkin ennen lähetystä. Ensimmäistä ukkoa hakiessaan Arvo lähti hirmuista vauhtia pinkomaan oikeaan suuntaan mutta hämääntyi puolessa välissä matkaa, pysähtyi ja katsoi hetken minuun. Onneksi maltoin seisoa hiljaa ja reagoimatta, koska parin sekunnin tuumaustauon jälkeen penneli keräsi ajatuksensa, sai vainun ja kaahasi täysillä maalimiehelle, ihan mieletön suoritus!

Toinen lähetys hoidettiinkin ihan näytösmalliin. Arvo teki toiselle maalimiehelle suoran ja syvän piston täydellä vauhdilla, ai että oli hienon näköistä menoa. Perille päästyään Arvo oli hölmistynyt ennen näkemätöntä maalimiestä mutta kun kerran ruokaa on tarjolla niin hyvä tyyppihän sen on oltava ja sulassa sovussa tulivat yhdessä metsästä poiskin. Taas saatiin tärkeää uutta tietoa ruskuaisen kaaliin, metsästä voi löytyä muitakin kuin tuttuja.

Nämä taisivatkin olla kesän viimeiset aamuhaut, ensi viikolla alkaa nimittäin arki ja työt, tosi mälsää. Toisaalta, on näistä kesäpäivistä nautittukin täysillä, sen huomaa siitä että kaikki askareet jotka tuli hoitaa kesälomalla, kuten auton pesu ja imurointi, saunan, mattojen ja sohvan pesu, kaikki tekemättä. Tärkeysjärjestys se olla pitää!

maanantai 5. elokuuta 2013

Eksyneitä etsimässä

Sunnuntaina saatiin uusi lisäys lenkkeilyseuraan kun Arvon veli Noa tuli susirajalle lähes kolmeksi viikoksi omistajansa lomaillessa ulkomailla. Lenkille läksi sisarusparvi Arvo, Noa ja Sisu, sekä aina yhtä ihana Iita koikkeri. Alkupörhistelyn jälkeen teinipojille tehtiin hyvin selväksi että vastaavaa sikailua ei suvaita, joten pojat korjasivatkin asenteitaan oikein kivasti ja mahtuivat mainiosti samaan järveen uimaan poski poskea vasten. Harmitti ihan kamalasti kun kellään ei ollut kameraa mukana, oli niin hauskan näköistä kun kolme kelpietä ui kolmiomuodostelmassa kuin muuttolinnut kuunaan. Loppulenkistä leikitkin sopivat yhteen kun jätettiin kuumat tunteet viileään järveen. Taitavat olla aikamoisia uimareita koko Kauheen pesue ja hyvä niin, onhan se mahtavaa kuntoilua näin kesäkuumalla.

Eilen päästiin hakuilemaan kera Sisun, Nuuskun ja Rapsun, sekä Zorron ja Elenan. Sain neuvoksi alkaa pikkuhiljaa kasvattaa hakumatkaa Arvolle, joten tehtiin sitten muilta osin helpompi harjoitus. Otettiin kaksi ukkoa, ensimmäinen oli pakeneva haamu. Sinnehän se poika rynni suorinta tietä ahnehtimaan ruokaansa. Lisättiin uutena juttuna myös, että minä käyn hakemassa Arvon metsästä. Tähän astihan maalimies on kuljettanut Arvon takaisin keskilinjalle. Tämä osoittautuikin aika tunteita kuumentavaksi kun piti yrittää kulkea edes jollain tavoin järkevästi riuhtomatta hihnan jatkeena keskilinjalle. Arvon mielestä olisi voitu lähteä lennosta etsimään se toinenkin ukko. Harjoittelemme siis lisää itsehillintää.

Toinen ukko oli haamu ihan alueen takarajalla ison kaatuneen männyn takana. Arvo näki haamun, läksi kuin tykin suusta sitä kohti, mutta puunrungolle saapuessaan pysähtyi ja alkoi selvästi aprikoimaan että mitenkäs tästä puunrungosta selvitään, eihän meillä sellaisia olla koskaan harjoiteltu. Fiksu maalimies päästi pienen lisä-äänen jolloin kelpon päässä räjähti ja se kaahasi suorinta tietä maalimiehelle, puunrungoista viis. Tosi hieno onnistuminen siis saatiin ja opittiin taas monta uutta asiaa! Mahtava laji!